tiistai 14. tammikuuta 2014

Puuskutusta ja puhtaita huteja




Urheilumaailmassa tulee hetkiä jolloin tappio tuntuu maailmanlopulta, voittaminen elämisen tarkoitukselta. Tulee hetkiä jolloin kaikki muu häviää, jättäen jäljelle ainoastaan kapean näkökentän jonka päässä kiiltää kultainen palkinto. Kupittaan Karjujen keskittyessä veren maku suussa kiihkeään suomensarjakauteen, on hyvä muistaa että pesäpallo elää ja hengittää lopulta yksittäisistä suorituksista sarjatasoon katsomatta. Uran ensimmäinen lyöty juoksu saattaa tuntua suomenmestaruudelta, pelkkä peliasun pukeminen kunniatehtävältä ja huoltajan rooli maakuntasarjajoukkueessa voi olla yksittäisen henkilön viikon kohokohta. Tämä teksti ei pohdi pelaajapolkuja, verkkotoistoja tai kennoaikoja. Tässä tekstissä ei makseta kulukorvauksia, urheilijapalkkaa tai valtiontukea. Tämä on tarina harrastepesiksen ytimestä, sen iloista suruista ja tunteista. Tämä on pesäpalloa.


 

 Kesäilta, elohopeassa +25 , tuhatpäinen yleisö, uudenkarheat äänentoistolaitteet tykittävät sisääntulomusiikkia ja ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Ei aivan. Toukokuinen sadekuuro kastelee huonosti hoidettua hiekkakenttää, kakkospuolen maakatsomo kasvaa heinää ja kentällä maleksii kolme toinen toistaan kulahtaneempaa hahmoa. Kentänhoitaja potkii jumittunutta kalkkikärryä, 15 -vuotias lukkarilupaus syöttelee puolikorkeaa betonilaattaan ja kahvion täti, seuraikoni, virittelee hapettunutta termospannua liiterin kulmalle. Miesten harrastesarjan paikallistaisto on alkamassa, pelin alkuun on 45 minuuttia mutta sitä ei satunnainen ohikulkija osaisi arvata.

Vähitellen alkaa ympäröivässä maastossa näkyä elonmerkkejä. Ruosteen koristama kaksikymmenvuotinen Opel Astra valuu nurmialueelle pysäköintikieltomerkin tuntumaan. Kyydistä nousee neljä löysähköä nelikymppistä puulaakijyrää. Auton omistaja takapenkillä, tottakai, onhan tänään sunnuntai. Puoli tuntia tästä eteenpäin kentällä käy kuhina. Parisenkymmentä mieshenkilöä liikkuu kentällä epämääräisenä massana. Ylemmillä sarjatasoilla tätä kutsutaan alkulämmittelyksi. Reunaryhmässä eilistä hikoileva joukkueen kapteeni lyö hutia hudin perään, keskiryhmän kopparia ei ole näkynyt viiteen minuuttiin, pallot ovat hukassa. Juniorilupaukset vitsailevat omassa ympyrässään ja porukan huuliveikko iskee katsomon kulmalla naisjoukkueen pelinjohtajaa. Katsomossakin alkaa näkyä liikettä. Paikalle ovat saapuneet, kuinkas muutenkaan, kaikki kotiottelut vuodesta 1974 asti paikan päällä seurannut kylänmies, muutaman juniorin vanhemmat sekä ykkösvahdin tuore tyttöystävä. Kioskissa kaikki maksaa euron.

Lopulta hortoileva miesjoukko valuu ahtaisiin pukukoppeihinsa, pelin alkuun on 10 minuuttia. Seuraavien minuuttien aikana kuluu huomattava määrä teippiä, tiikerisalvaa, kylmägeeliä ja pari levyllistä ibuprofeenia. ”Onko polvitukea?”, ”Kuka on viuhkassa?”, ”Mä en pysty pelaamaan.” Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti kiilassa seisoo kuin seisookin lopulta kaksi joukkueellista enemmän tai vähemmän kokoon parsittuja miehiä. Peli on valmis alkamaan. Tai olisi, jos tuomarit olisivat paikan päällä. Takarajatuomarina toimiva pikkupoika tosin on seissyt jo viimeiset puoli tuntia asennossa takakentällä, mutta muita tuomareita ei näy vielä missään. Joku tietää kertoa että syöttötuomari oli laulanut yöllä lapin kesää karaokessa. ”Onko kenelläkään tuomarikorttia?” Pelin alku viivästyy mutta kahvion täti lupaa viheltää ottelua niin kauan kuin tuomarit saapuvat paikan päälle. Hutunkeitto ja luottavaiset murahdukset molemmilta joukkueilta. Kaikki on valmista.
Ensimmäinen syöttö, väärä, harhaheitto ja ainoa pelipallo orapihlaja-aitaan. Ensimmäinen jakso päättyy vierasjoukkueen 9-24 voittoon.

Kaksi tuntia ja kolmekymmentä juoksua myöhemmin edessä on supervuoro. Vierasjoukkueen etenijäjokeri joutuu lähtemään tässä kohtaa pois, armeijasta ei sovi myöhästyä. Kotijoukkue aloittaa sisällä. Väärällä kentälle, koukku ruutuun, vaikuttava saumaveto kolmospuolelle ja paloton ajolähtö. Kotijoukkueen kapteeni ja selkäranka asettuu lyöntivuoroon numero 4 neulottuna hihaansa. Kaksi kokeilua kakkosrajaan, ei tulosta. Viimeisen syötön noustessa joku mumisee jotain tilanteen säilyttämisestä, fiksusta ratkaisusta, riskilyönneistä ja vääräpois –merkistä. Syöttö on (vahingossa tottakai) metrin takaväärä, konkari huitoo puhtaan hudin, kolme paloa ja vuoron vaihto. ”Ei mitään jätkät, tiukka ulko!”
     Loppuratkaisu ei yllä klassikon tasolle. Kotijoukkueen lukkari syöttelee käsi täristen miehen kakkoselta kotiin ja peli päättyy jo paikalle ehtineen päätuomarin pillin vihellykseen. Kapteeni syyttää lukkaria, lukkari aurinkoa. Sunnuntai-ilta on hetkellisesti pilalla. Tämä peli olisi pitänyt voittaa. Kättelyt ja kaksi grillimakkaraa myöhemmin tunnelma on jo kevyempi. Ykkösvahdin tyttöystävä on ainoa joka turhautuu joutuessaan kuuntelemaan pelin uudestaan läpi. Koko pelin ajan katsomosta huudellut kylänmies olisi pelannut viimeisen tilanteen eri kuviolla. Kioskissa olisi vielä kahvia, jos maistuu.
   
Sattumalta ohi kulkeva koiran ulkoiluttaja ei huomaa kentällä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kotijoukkueen pukukopissa on kuitenkin erityinen tunnelma. Sunnuntai ei olisi ollut mitään ilman tätä taistelua. Taistelua joka hävittiin saappaat jalassa. Vielä hetken pukukopissaan ollaan ”me”, ollaan ”jätkät”. Illalla saa kotona kuitenkin olla isä, poikaystävä, mies, veli. Huomenna on taas töitä, duunarin arkea. Uusi viikko alkaa, tiistaina on treenit. ”Nähdään jätkät!”
    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti