"Vieraskynä" - Joseph Hollingworth

Kupittaan Karjut valmistautuvat kovaa vauhtia kauteen, mutta yksi iso muutos aiempiin kausiin tulee löytymään kesän pelipöytäkirjoista. Etelälohkon joukkueet, katsojat ja toimihenkilöt ovat vuosi toisensa jälkeen kyselleet kirjoitusasua Turku-Pesiksen ottelupöytäkirjaan kirjattavalle nimelle Joseph Hollingworth. Milloin nimi on löytynyt pelaajistosta, milloin pelinjohtopuolelta. Tuleva kesä tuo kuitenkin tähän muutoksen, sillä seuran puheenjohtajan tehtäviä nykyään hoitava "Jose" väistyy kaarelta ja keskittyy johtotehtäviin. Vuosia Turkulaisen miespesäpallon isähahmona toiminut mies haluaa muistaa joukkuettaan ja pesisperhettään avoimella kirjeellä. 

Ei se kohde, vaan se matka.

Joku viisas on joskus sanonut, että matkan pituudella ei ole väliä jos määränpää on matkan arvoinen. Heräsin ajattelemaan tätä fraasia Karjujen saunaillan jälkeisissä tunnelmissa. Ei huolta, mieliala ei ollut synkkä ja vapiseva. Pikemminkin onnellinen ja jopa raukea...

Karjut, tai perinteisesti sanottuna Turku-Pesiksen miesten edustusjoukkue, on kulkenut melkoisen matkan viimeisen neljän vuoden aikana. Jos ihan rehellisiä ollaan, Turku-Pesiksellä ei viisi vuotta sitten  oikeastaan edes ollut edustusjoukkuetta miesten puolella. Turku-Pesis oli erikoistunut lähinnä tyttöjunioreiden tuotantoon sekä naisten superpesiksen pyörittämiseen. Sieltä varjoista ikään kuin salaa sitten joukkue nousi maakuntasarjasta suomensarjaan. Siitä porukasta joka nousussa oli mukana, 7 pelaa edelleen ja allekirjoittanut hoitaa taustoja. Ensimmäinen kausi oli raskas ja vaikea. Rosteri oli sitä luokkaa että kun keväällä sovittiin tavoite, oltiin vahvasti menossa neljän sakkiin. Toisin kuitenkin kävi. Vasta viimeisellä kierroksella varmistettiin sarjapaikka ja sekin ”saavutus” onnistui toisten joukkueiden kompastelun myötä.

En ala tässä ruotimaan sitä ensimmäistä kautta kovinkaan syvällisesti, mutta sanottakoon että kauden päätyttyä oli vallalla yleinen mielipide että sarjapaikasta luovutaan. Muistan kuin eilisen päivän kun istuin terassillani jalka kipsissä ja pohdiskelin koko asiaa. Joukkueella ei ollut valmentajaa, pelinjohtajaa, joukkueenjohtajaa ja kovimmat pelimiehet olivat ilmoittaneet pelaavansa seuraavan kauden muualla kuin Turussa. Jostain syystä en halunnut luopua leikistä. Se ei vain tuntunut oikealta. Siinä terassilla sitten kului tovi jos toinenkin, kun soitin kaikki sen kauden pelaajat läpi. 

Lopputuloksena minulla oli kasassa 8 vanhaa pelaajaa ja 3 uutta. Melkein siis kokonainen joukkue! Onnetar oli meille vielä kovinkin myönteinen, kun saimme Jesper Forsmanin, Markus Lammin, Mika Ranisen ja Lassi Tuomisen mukaan joukkueeseen. Kasassa alkoi olla jo hyvä määrä miehiä. Mutta onnetar ei todellakaan lopettanut siihen. Kuvioihin astui mukaan muuan herra nimeltään Jesse Villa.

Tiedän, että joukkueemme ei olisi sitä mitä se on nyt ilman Jesseä. Oman panokseni toki tuon itsekin tähän koko soppaan, mutta tämä soppa olisi kovin mauton ja väritön ilman herra Villaa. Nimenomaan se värikäs ja maukas aspekti on vienyt meidät siihen pisteeseen missä me olemme nyt. Muistan sen ensimmäisen kauden jälkeisen ajan, kun pelaajia piti anella mukaan. Nykyään on kovin, kovin paljon helpompaa. Pelaajat näet soittelevat meille nykyään itse! No, ehkä tämä on vähän myyntimiehen värikynällä koristettu lause, mutta helpompaa se nykyään kyllä on…

Viime kaudella meillä oli jo kasassa sellainen nimilista että itseäni oikeasti asia jopa vähän nauratti. Toki urheilu on aina urheilua ja kun joukkueemme mottona on että tehdään yhdessä hyvää itsellemme, niin ketään ei voida velvoittaa joka peliin. Siihen päälle kun lisäillään armeijan harmaat ja loukkaantumiset, niin kyllähän meidän nousukiito vähän ikävän lopun viime vuonna sai. Tavoite saavutettiin, mutta ketään se ei varmasti elokuussa hetkauttanut. Joukkueelta joka oli sijoittunut kahtena edellisenä kautena viimeiselle paikalle ennen putoamista, neljän sakkiin taisteleminen oli kyllä saavutus. 

Mikä tästä meidän karjulaumasta sitten tekee niin erikoisen? Itse pukisin sen ehkä parhaiten sanoiksi näin: Karjuissa ei ole ketään, EI KETÄÄN kenen kanssa en voisi ajatella lähteväni viikoksi rinkkavaellukselle. Kaksi viikkoa Jokken hajua, Samun puujalkavitsejä tai Jambon jatkuvaa aamukuntopiiriä olisi liikaa, mutta viikoksi voisin kyllä lähteä ihan joka jannun kanssa. En voi toki toisten puolesta mitään vannoa, mutta veikkaisin vastauksen olevan melko lailla sama kaikilla. Vaikka matkaan on viime vuosina tullut lisää porukkaa, niin ydinryhmä on edelleen sama tiivis nippu kenelle silloin soitin jalka kipsissä kolme ja puoli vuotta sitten. 

Itse lupasin tälle porukalle kolme vuotta. Sen ajan lupasin heille hoitaa taustajutut ja tehdä kaikkeni, että he voivat keskittyä treenaamiseen ja pelaamiseen. Vaimoni joskus ihmetellessä minun touhujani, totean mielessäni: ”paljon se ottaa, mutta enemmän se kuitenkin antaa”. Ja vaikka en enää kahtena viime vuonna ole itse oikeastaan edes pelannut, niin yhtä vahvasti olen osa sitä tiivistä ryhmää nimeltään Turku-Pesiksen miesten edustusjoukkue. Tämä kyseinen kausi tulee olemaan viimeiseni, ja vaikka kävisikin niin, etten löydä itselleni jatkajaa hommaan ja jostain käsittämättömästä syystä homma menisi nurin, niin palaisin silti tuohon aloituslauseeseen. Sillä itselleni kulunut aika ja varmasti myös tuleva pelikausi ovat antaneet niin paljon kokemuksia, elinikäisiä ystävyyssuhteita ja iloa, että uskallan väittää tuon jonkun viisaan ihmisen olleen väärässä. Ei sillä kohteella niin väliä ole, jos matka on ollut hemmetin hieno!

Ja jotta loppu ei olisi mitenkään melankolinen ja musta, niin tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole murehtia ja märehtiä tulevaa. Tämä on julkinen ja nöyrä kiitos ihan joka Karjulle, että olen tämän matkan saanut yhdessä teidän kaikkien kanssa kulkea.

-Jose