Kuka?
J-P Niittymäki
LP Junioripesiksen ykköspesisjoukkueen pelinjohtaja
LP Junioripesiksen johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja
Suomensarjan kiertokulku
Seuraavan tekstin pitäisi käsitellä ajatuksiani Miesten Suomensarjasta, sen nykytasosta ja siitä miten itse olen kokenut sen viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana ja sen mitä itse koen Suomensarjan edustavan tai mitä sen pitäisi edustaa. Samalla käyn omaa tietäni nykypisteeseen läpi, toivottavasti mahdollisimman paljon Suomensarjan ympärillä. Pyydän etukäteen jo anteeksi tekstini tasoa, jossa saattaa ilmetä asiavirheitä, luonnotonta asiajärjestystä ja ehkä ihan totaalisia ankkojakin.
Oma ensimmäinen kosketus ”Suomariin” tapahtui 2002. Rooli oli kakkospesätuomari, ottelu sarjan kärkipäähän lukeutuneiden Jokioisten Koetuksen ja Vihdin Pallon tiukka vääntö joskus keskikesän tienoilla. Väkeä muistini mukaan oli Jokioisten kentällä aika mukavasti ja pelissä oli tunnetta ja ihan jopa kiihkoa. Todellinen highlight-hetki ottelussa tapahtui joskus toisella jaksolla. Koetuksen jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen lyöjätykki Toni ”Boogie”(kirjoitusasusta en ole ollenkaan varma) Mäntyvaara sorvasi kakkostilanteessa viimeisellä koukun ykkösrajaan, johon ViPa-lukkari Kimmo Siivonen ampui perään. Mäntyvaara lähti itse kohti ykköstä, mutta päätti matkalla antaa miehekkään poikkarin Siivosen selkään. Itse kakkostuomarina todistin aitiopaikalta parhaasta mahdollisesta kulmasta tätä ja näin selkeästi kontaktin. Legendaarinen Jarmo Lankinen ei epäröinyt luottaa näkemykseeni hetkeäkään ja räväytti punaisella Boogien suihkun puolelle. Tämä hetki on jäänyt ikuisesti mieleeni. Ajattelin, että hei, tämä Suomarihan on ihan kunnon pesistä. Kesinä 2004 ja 2005 vihelsin Suomaria syöttärinä ja silloin tuntui, että meno sekä taso oli jo vähän edellisen kesän kokemuksista rauhoittunut. Tai sitten satuin vain peleihin, joissa ei yksinkertaisesti tapahtunut mitään.
2006 meni armeijan camoissa. Vuoden ollessa lopullaan oltiin tultu pisteeseen, jossa sekä Köyliön Lallit että Koetus olivat tipahtaneet Ykkösestä portaan alemmas Suomariin. Pelaajakato oli molemmissa valtava. Pelastukseksi molemmille seuroille koitui meidän suht lahjakas ikäluokkamme Loimaalta. Sormunen, J-M Reini, Pomell, Tuura, Lehtimäki JoKoon, Jaakkolat ja M.Reini KöLaan. KöLan avaussaunaillan jälkeen seuraikoni Jouni Korkiamäki oli suunnannut loimaalaiseen yökerhoon, johon jostain kumman syystä itsekin olin päätynyt. ”Korkos” rupesi pikku pöhnissä kyselemään olisiko minullakin kiinnostusta lähteä harjoittelemaan Lallien mukaan. En miettinyt hetkeäkään, kun pyysin Korkilta numeron ja sanoin että soitan huomenna promillejen häivyttyä vahvistaakseni vielä asian. Liityin Lalleihin try-outilla ja lopulta sain sopparin ja vielä aika ison roolinkin ulkokentällä (3p). Sisällä nostelin koppia, ehkä siksi että olin niin helv...n hyvä siinä, tai sitten reeneissä antamani näytöt, naamavärkki tai joku muu ei miellyttänyt pelinjohtoa. Muutenkin meihin nuoriin ei luotettu oikeastaan sisällä ollenkaan silloin. Sinä kautena Jokioisilla oli lähivuosien ylivoimaisesti paras Suomarijengi kasassa. Se eteni muistaakseni tappioitta Ykköseen kautena, jolloin pelattiin vielä ristikkäiskarsintojakin. Muutenkin taso Suomensarjassa oli muistini mukaan aika hyvä, pois lukien Mäntyharjun puulaakiporukka. Muistan meidänkin hävinneen jakson sieltä ja toisen täältä, vaikka emme täydellisesti edes flopanneet ja Koetukselle pystyimme kuitenkin aina laittamaan edes hanttiin, vaikkei voitosta oltaisikaan taisteltu. Seuraavalla kaudella tuli meidän vuoro Lalleissa. Taso sarjassa oli edelleen ihan hyvä, kun nousimme 2008.
Pelasin Lallien mukana 2009 Ykköstä muutaman matsin ja lopun kautta vietin farmissa kabinetin kautta paikkansa sarjassa saaneen LP-J:n mukana. Se oli ensimmäinen kausi, kun havahduin, että nyt on Suomarissa taso laskenut. Kokeneita pelureita oli paljon lopettanut ja nuorten taso ei päätä huimannut. Ei meillä, eikä muuallakaan. Sillä kaudella tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että nyt jos koskaan olisi loimaalaisella pesiksellä mahdollista palata tovin kuluttua alueen kärkiseuraksi. Kesän 2010 vielä pelasin. Rikkonainen talvikausi ja hiljalleen kadonnut motivaatio yhdistettynä hienoon debyyttikauteen Lallien naisten viuhkassa teki itselle suht selväksi mitä tulevina vuosina haluaa tehdä. Lopullinen sinetti oli se, ettei Loimaalta tarjottu muuta kuin pelinjohtovaihtoehtoa kauden päätteeksi. Olin kuitenkin solminut jatkopahvin Lalleihin ja kun puhelu alkoi kommentilla että ”meillä on hyvä joukkue jolla voitaisi taistella noususta”, totesin että noususta taisteleva joukkue tarvitsee 100%-sitoutuneen pelinjohtajan. No sitä ei ollut vielä pääsiäisenäkään löytynyt, jolloin puhelin pirahti uudestaan. Nousupuheet oli haudattu ja sovittiin että lähdetään kehittämään peliä ja seuraa Suomarissa. Lallien kanssa kuviot selkiytyivät ja sain luvan johtaa peliä myös Loimaalla. Taso lohkossa ei taaskaan huimannut päätä. Koetus oli nimivahva ja todella kova porukka, myös Lahti oli sillä kaudella hyvä. Järvenpää täydellisenä päivänä olisi voinut meitä haastaa, mutta muut porukat olivat enemmän tai vähemmän turisteja sarjassa. Suomen kolmanneksi korkeimmalla portaalla oli siis 3-4 pesäpallojoukkuetta oikealla sarjatasolla. Se kertoo olennaisen romahduksesta, kun vielä vuonna 2007 omien laskujen mukaan luku oli 7-8. Ja kun ”vanhan kansan” juttuja kuuntelee, niin 80- ja 90-luvuilla kukaan ei halunnut lähteä Maakuntasarjaa pelaamaan, koska siellä olisi joutunut jo harjoittelemaan pari kertaa viikossa.
Palataan kauteen 2011. Kaikkien, jopa itsemme, yllätykseksi voitimme Etelälohkon runkosarjan ja kaadoimme Koetuksen lohkofinaalissa loistavan, lähes täydellisen kolmannen ottelun päätteeksi. Yhtäkkiä olimme pelaamassa Sotkamoa vastaan nousukarsintoja. Paikassa, johon emme olleet valmistautuneet. Kärsimme kaksi kotaritappiota ja Jymy nousi. Etenkin vieraspelistä Sotkamossa jäi hampaankoloon. Mutta loppuviimein oli jackpot, ettei sillon vielä noustu. 2012 tähtäin oli päivästä 1 alkaen pudotuspeleissä. Pöytyä kaatui äärimmäisen vaikean alun jälkeen. Samalla Manse pudotti rakkaan Koetuksen lohkofinaalissa, jossa me taas kaadoimme Mansen, vaikken vieläkään ole varma että olimme kummassakaan pelissä parempia. Nousukarsinnoissa voitimme Vaasan kolmessa ja vuodet Suomarissa olivat toistaseksi ohi. Kaiken Suomarin tasosta kertoo se, että Vaasassa ei ollut ”parhaassa iässä” olevia pelaajia ainoatakaan ja ennen ensimmäistä ottelua he eivät olleet hankkineet edes ennakkotietoja. Pelattiin kuitenkin noususta.
Viime kaudella kävin Pöytyällä ja Jokioisissa seuraamassa muutamaa Suomari-peliä. Tuli tunne, että taso saattaisi olla pikku hiljaa jälleen nousussa. En väitä, että se olisi noussut kohisten, mutta uskoisin että suunta on oikea. B-pojat jotka sarjaa pelaavat, ovat oikeasti kehityskelpoisia nuoria. A-junnut, jotka ovat sarjassa mukana, ovat osa tätä ”romahdusta” ja ovat aiemmin joutuneet väärään sarjaan väärän ikäisenä väärässä joukkueessa. Se, että he ovat optimaalisesta kehityksestä vuoden-kaksi perässä, ei ole heidän vikansa. Oma näkemys pelaajan kehityksestä on se, että huipulle tähtäävän pelaajan pitäisi vanhempana b-poikana pelata Suomaria, nuorena a:na olla Suomarissa vastuullisessa roolissa ja vanhana a:na pelaajan pitäisi olla ainakin lähellä Ykköspesistasoa, mieluummin ihan valmiskin sinne. Nykypäivänä näin ei ole muutamaa seuraa lukuunottamatta. Mutta koen että suunta on kääntynyt oikeaksi ja seurat ovat saaneet omaan toimintaansa järkeä ja pitkäjänteisyyttä. Jopa ehkä Jokioisilla nähdään ensi kesänä, ainakin runkosarjassa, nuoria omia poikia tyyliin Friman tai Vartama, vastuullisessa roolissa. Sillä loppu viimein suurin syy sille, miksi ”dominoimme” kaksi vuotta Etelälohkon pudotuspelejä oli se, että koko kauden ajan meidän pelaajamme, jotka toki olivat käyneet muualla pelaamassa, muttei olleet siellä saaneet tehdä muuta kuin lyödä koppia, saivat selkeän luvan epäonnistua, saivat selkeän luvan yrittää ylittää itsensä ja saivat selkeän luvan suorittaa kovissakin paikoissa. Kun esimerkiksi Toni Pomell lyö runkosarjassa tappikumuran 5 kertaa peräjälkeen etumiehen käteen, niin mies ei pudonnutkaan lyökkärissä, vaan sai sen uuden mahdollisuuden, koska todistus osaamisesta oli näytetty kuitenkin harjoituksissa useasti. Vaasassa sitten mies löi itsensä Topi Tuuran tappikumuralla kotiin tärkeässä paikassa, koska oikeasti uskoi siihen lyöntiin ja oli saanut siinä epäonnistuakin. Koska häneen oli uskottu. Kaiken nähnyt Janne Hakala pelasi runkosarjaa lähes aina numerolla 7 tai 8, koska tiesin, että kun kovissa peleissä ”Konnaa” tarvitaan, niin hän onnistuu ja pystyy suorittamaan tasolla, jolla nuoremmat pelaajat eivät pysty ilman edellä mainittuja kokemuksia. Toivon, että Jessellä on siis pokkaa luottaa nuoriinsa ja peluuttaa välillä Mäkelää, Lahtista, Hietaista etc. pienimmissä rooleissa, ainakin sisällä. Sillä ainakin Tuomisen Lassi teki meikäläiseen vaikutuksen ensiesiintymisellään Loimaalla. Toivon siis Karjujen nuorille miehille oikean mahdollisuuden epäonnistua ja kokea se pelinjohtajan luottamuksen tunne, jolla pelaaja kasvaa henkisesti uusiin mittoihin. Koska siihen, Suomari2014 on mitä parhain paikka.
