Kupittaan Karjut – Pelinjohtajan perintö
Piipahduksestani Turku-Pesiksen paidassa muodostui kuusi vuotinen Kupittaan tilapäismajoitus, jonka varrella ehti sattua ja tapahtua yhtä jos toista. Ensimmäisen Karjut -kauden menestystarinat saivat rinnalleen tämän kauden mollivoittoisen lopun. Päätös maiseman vaihdosta on ollut tiedossa jo tovin, ja lupasin kirjoittaa loppusanat kunhan saan hetken etäisyyttä lajiin. Nyt, muutama viikko pettymykseen päättyneen runkosarjan jälkeen on siis aika allekirjoittaneen poistua rauhallisesti takavasemman kautta kohti uusia haasteita. Ylianalyyttisyyden välttämiseksi maustoin tekstin sopivalla määrällä asiaan kuuluvaa dramaattisuutta, ja kenen sanat olisivatkaan paremmat tähän tehtävään kuin itsensä Frank Sinatran. Ja loppujen lopuksihan se oli , pettymyksineen ja onnistumisen elämyksineen - my way!
”And now, the end is near, and so I face the final courtain”
Kesä 2015 alkaa olla lopuillaan ja pesäpallokenttien
hektinen elämä rauhoittuu vääjäämättä kohti syksyä. Tässä kohtaa
pesäpallovuotta onnistujat ratkovat mitaleiden kohtaloa, juhlivat sarjanousuja
ja päättävät kautensa voittoihin hymy huulilla. Kolikon kääntöpuolelta löytyy
suurempi joukko pettymysten runtelemia pelimiehiä, viuhkansa hajottaneita
pelinjohtajia ja ummehtuneen urheilujuoman katkuun kyllästyneitä huoltajia.
Joukkueenjohtajat yrittävät keksiä kirjanpitäjän kanssa pyörää uudestaan ja
puoliksi kuiskaten todetaan että tällä tavalla ei voida enää jatkaa. Näiden
kahden ääripään väliin mahtuu suurin osa kansallispelimme sankareista.
Harrastelijat, juniorit, pesiskoululaiset ja yksilöt jotka vuodesta ja keväästä
toiseen kaivavat piikkikenkänsä varaston nurkasta ja laahustavat hymynkare
huulilla nauttimaan rakastamastaan lajista. Tähän lajilliseen vuoroveteen
tulisi sitten ankkuroida oma veneensä siihen paikkaan johon kokee kuuluvansa.
Haluanko harrastaa, kilpailla, kuntoilla vai sosialisoitua? Kenen kanssa ja
minkä värisissä verkkareissa, tosissaan vai puolihuumorilla? Helpommin sanottu
kuin tehty. Henkilökohtainen ambitioni pesäpalloon on ainakin viime vuodet
ollut enemmän tai vähemmän epäselvä. Osittain tästä johtuen olen päässyt, tai
ajautunut, lopputulemaan jossa maiseman vaihtaminen ja uudet tuulet ovat ainoa
vaihtoehto kipinän ylläpitämiseen.
”To think I did all that; and may I say – not in a shy way”
Oma pesäpallourani sai alkunsa Jokioisten hiekkakentiltä
1990 -luvun alussa. Jokioisilta räpylä kulkeutui lopulta Loimaan, Pöytyän ja
Mynämäen kautta Turkuun, jossa tartuin ensimmäistä kertaa viuhkaan kuusi vuotta
sitten. Kuuden vuoden aikana pelinjohtokokemusta on karttunut sekä onnistumisten
että epäonnistumisten myötä useasta eri joukkueesta ja sarjatasosta.
Junioripuolella D- ja C-pojat loivat ehkä sen kaikista kovimman poltteen
valmentamiseen ja pelinjohtamiseen. Vuosi naisten suomensarjan viuhkassa oli
vähintäänkin opettava sekä lajin että psykologisten oppien kannalta. Kolme
viimeistä vuotta taivallettiin Kupittaalla miesten kanssa läpi värikkäiden
vaiheiden. Matkan varrelle mahtuu yksittäisiä pelinjohtokokemuksia sekä miesten
ykköspesiksestä että naisten superista, joten mahdollisuuksien puutteesta en
voi olla pettynyt. Jokaisesta joukkueesta löytyy ominaispiirteensä ja jokainen
valmennettava varmasti muokkaa myös valmentajan toimintatapoja. Verrattain
nuorena pelinjohtajaksi siirryttyäni olen joutunut kokemaan ehkä hieman
erilaisia haasteita kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta lajin parissa toimineet
kokeneemmat kollegani. Tähänastista verrattain lyhyttä pelinjohtouraani pohdiskellessa
voinen todeta että kaksi viimeistä vuotta ovat muovanneet omaa
pesäpalloilullista minäkuvaani itsenäisemmäksi ja määrätietoisemmaksi. Olisi
toki ollut puhdasta narsismia olettaakin että reilu parikymmenvuotinen
räkänokka olisi aikoinaan ollut maan johtava viuhkavelho, mutta kun edes siitä
omasta valmennustyylistä ja suuntaviivoista ei ollut selkeää visiota, olivat ensimmäiset
vuodet lähinnä yritys ja erehdys –tyyppistä kompurointia. Siviilissä
aikuistuminen toki tasapainottaa jokaista elämän osa-aluetta, mutta
tarkentuneet tavoitteet ja ajankäytön priorisoituminen pakottavat aika ajoin
pohtimaan uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin.
Pesäpallon parissa koin ensimmäisen lajillisen burn-outin
vuosi sitten syksyllä, jolloin takki oli sen verran tyhjä että välivuosi tuntui
ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Takana oli upea kausi Turku-Pesiksen miesten
kanssa, uusi Kupittaan Karjut –brändi ja tavoitteen saavuttaminen
pudotuspelipaikan muodossa. Joukkue oli täynnä toinen toistaan värikkäämpiä
persoonia ja Turkuun oli saatu istutettua orastavaa voittamisen kulttuuria.
Vaikka kausi päättyi pudotuspelitappioon Jokioisten Koetusta vastaan, jäi
kaudesta kokonaisuudessaan erinomainen jälkimaku ja usko omaan ammatilliseen
kompetenssiin. Ehkä juuri siitä tunteesta kumpuaa tämänkin tekstin ”I did it my
way” –ajattelumalli. Olin asettanut itselleni kunnianhimoisen henkilökohtaisen
tavoitteen luoda markkinoinnillisesti jotain uutta ja tuoretta kulahtaneen
tunkkaiseen ja ajan trendejä myöhässä seuranneeseen pesäpallogenreen.
Pelillisesti halusin vain voittaa. Lähes mitättömistä lähtökohdista luotu
lopputulos vei toki valtavan määrän energiaa, mutta kirkasti lopullisesti sen
kliseisen henkilökohtaisen ”meidän pelin” – my way:n. Jokaisesta pelaajasta
sekä taustaryhmän jäsenestä huokui aito usko ja ilo tekemiseen vaikka välillä
vaikeudet koettelivatkin ryhmädynamiikkaa. Jopa vastustajat ja alueen muu
pesäpalloväki alkoi ottaa Turkulaista pesäpalloa edes puoliksi tosissaan.
Maha oli täynnä, olisi ollut ruokalevon aika. Näihin rakennuspalikoihin nähden kesä 2015 oli murheellinen. Jälkikäteen
ajateltuna käsikirjoitus olisi ollut jo nähtävissä aikaisemmin. Vaarallinen
hyvänolon tunne vallitsi Kupittaan Karjujen torahampaisen logon alla, eikä
oikein kukaan muistanut lopulta teroittaa noita hampaita. Otimme asiat
kollektiivisesti itsestään selvyytenä ja unohdimme nauttia rakkaasta
harrastuksestamme ja keskittyä perusasioihin. Läsnäolomäärät ja etenkin laatu
yhdessä tekemisestä haihtui kerta kerralta lähes olemattomiin, ja siitä kantaa
lopulta pelinjohtaja yksin vastuun. Ensimmäiseen yhteiseen palaveriin huolella
suunnitellusta powerpointista ja läpiviennistä ei enää heinäkuussa ollut
jäljellä kuin ontto kehys. Sarjapaikka säilyi ja loput pelit pelattiin enemmän
ja vähemmän naureskellen pois. Kuuden vuoden aikana en koe kertaakaan olleeni
sanalla sanoen yhtä huono pelinjohtaja kuin kuluneena kesänä. Enkä tarkoita
lajillista kompetenssia, vaan sitä välinpitämättömyyttä jonka annoin saada
joukkueessa vallan. Haasteet siviilielämässä ja arjen ajankäytössä toki
vaikuttivat varmasti, mutta vaatimustaso joukkuetta kohtaan oli silti lähes
säälittävällä tasolla. Nyt muutaman viikon mennyttä analysoineena voin
kuitenkin katsoa selkä suorassa peiliin ja todeta kuluneen vuoden kierron
kasvattaneen minua pelinjohtajana enemmän kuin yhdenkään toisen kauden. En
välttämättä tiedä vieläkään kristallinkirkkaasti mitä haluan, mutta tiedän
sadan prosentin varmuudella mitä en halua. Näistä kokemuksista, sekä hyvistä
että huonoista, vahvistuneena voin itsevarmasti todeta että tulevaisuudessa
näissä käsissä viuhkaa heiluttaa erittäin paljon kypsempi ja varmempi
pelinjohtaja – tapahtuipa se missä ympäristössä tahansa.
”Regrets, I’ve had a few; but then again, too few to mention”
Pesäpallosta on kehkeytynyt allekirjoittaneelle, kuten
varmasti monille muillekin, eräänlainen terapeuttinen tapa toteuttaa itseään.
Pikkupoikana lukkarina heitellyt taktiset väärät, ratkaisevaan tilanteeseen
lyödyt läpilyönnit, itsensä ylittäminen ja pienissä asioissa onnistuminen
sytyttivät kipinän. Valmentajana asetettujen tavoitteiden saavuttaminen,
pelinjohtajana yksittäisten tilanteiden ratkaiseminen tai markkinointipuolella
yhteistyösopimuksien solmiminen puhaltavat uutta eloa liekkeihin. Kuuluttajana
ottelutapahtumissa tunnelman luominen, katsomossa jännittäminen tai junioreiden
kouliminen valmiiksi pelaajiksi lisäävät vain pökköä pesään. Tämä kaikki on
kuitenkin vain seinät ja katto terapeutin huoneessa, ja sisustuksen määrittävät
yksittäiset henkilöt ja persoonat. Tällaiselle yltiösosiaaliselle
seuraeläimelle sosiaaliset kontaktit ovat kaikki kaikessa, ja vaikka siviilielämässä
kohtaan viikoittain lukuisia uusia ihmiskontakteja, uskallan väittää että juuri
pesäpallon kautta olen saanut elämääni eniten uusia tuttavuuksia, kavereita,
ystäviä ja vihamiehiä. Olen istunut lukuisten pesäpallokentillä tapaamieni
ihmisten kanssa iltaa ilman pesäpalloa, viettänyt polttareita, syntymäpäiviä,
tanssinut häitä ja kunnioittanut edesmenneitä ystäviä surunauha käsivarressa. Näitä
kokemuksia peilatessa pelilliset pettymykset tuntuvat hyvin mitättömiltä ja
toissijaisilta. Tai kuten Sinatran sanoin väliotsikkokin sen kertoo: muutamia
pettymyksiä, mutta toisaalta liian harvoja niitä mainitakseni.
Olen harrastanut enemmän tai vähemmän tosissani lukuisia
joukkueurheilumuotoja, mutta pesäpallo on roolituksensa ja monipuolisuutensa
ansiosta vahvimmin personoitu yksilöurheiluksi joukkueen sisällä. Jokaisella
pelinjohtajasta kärkietenijään, ja jokeritykistä ulkopelispesialistiin on omat
kärjistetyt vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä ominaisuus ylläpitää
henkilökohtaista kipinääni lajiin edelleen, ja henkiselle puolella kasvaminen
varmasti lujittaa suhdetta lajiin, joskin muokkaa näkökulmia entisestään. Turun
vuosista päällimmäiseksi mieleen jäävät ihmiset, ei niinkään laji. Turku on
monelle pesäpalloihmiselle musta aukko, eikä Kupittaan kotipesän toiminnasta osata
oikein kertoa muualla maassa juuri mitään. Edes kaikki kaupungissa eivät tiedä
että Kupittaalla pelataan pesäpalloa, joten tukevamman jalansijan saaminen
saati säilyttäminen vaativat vuosien pitkäjänteistä, kärsivällistä ja
määrätietoista työtä. Osaajia kyllä kaupungissa riittää, kunhan oikeat miehet
ja naiset saadaan oikeisiin rooleihin. Pesäpallo on edelleen verrattain
edullinen harrastusmuoto lapselle, mutta kilpaurheilupuolella kilpailu lajien
välillä etenkin Turussa on kovaa. Pesäpallo on Turussa vielä lajikategoriassa ”ynnä
muut”, eikä se sieltä jääkiekon ja jalkapallon hallitsemassa kaupungissa ole
nousemassa itsestään varteenotettavammaksi lajiksi. Siksi on keksittävä jotain
muuta, jotain erityistä ja ainutlaatuista, mikä tekee pesäpallosta houkuttelevamman
vaihtoehdon. Mitä se sitten on, se jää tulevien Turku-Pesisläisten
ratkaistavaksi.
”I planned each charted course; Each careful step along the byway”
Turussa, kuten koko Varsinais-Suomen alueella on ollut
havaittavissa pientä orastavaa muutosta ajattelutavassa. Pesäpallo on ottanut
urheilumuotona valtavia harppauksia lähivuosina, ja peli itsessään on
kehittynyt huimasti. Sen vanavedessä oheistuotteet kuten ottelutapahtuma tai
markkinointi ovat jääneet laahaamaan jonnekin 90 –luvun vyölaukkujen ja
villepeltos –hoilotuksen välimaastoon. Makkara myy toki aina ja aamun lehdestä
saattaa ottelumainoksen löytää mikäli paikallinen rakennusfirma on poikansa
harrastusta muutamalla markalla tukenut. Samaan aikaan 90% ihmisistä sormeilee
älypuhelimiaan, latailevat sovelluksia ja klikkailevat tiivistempoisia youtube
-videoita kymmenen videon tuntitahtiin. Tässä kohtaa pesäpallo putosi hetkeksi
polvilleen. Vasta aivan lähivuosina rakkaassa kansallispelissämme on uskallettu
tehdä rohkeita tekoja myös pelikentän ulkopuolella. Sosiaalinen media on
ottanut niskalenkin jo lähes jokaisella elämänalueella, myös urheilussa. Tai
kuten eräs NHL –toimittaja asian ilmaisi: ”nykyään maalia ei ole tehty ennen
kuin se on sosiaalisessa mediassa.”. Pesäpallo-otteluissa käyvät toki ne samat
kylänmiehet ja sukulaiset jotka ovat katsomossa istuneet jo
mustavalkotelevision aikaan, mutta mikäli haluamme lajin pariin uuden
some-sukupolven, on meidän kyettävä tarjoamaan muutakin kuin sinappia makkaran
kanssa.
Tässä kohtaa palaan tämän tekstin otsikkoon, pelinjohtajan
perintöön. Keskityn lopuksi Turku-Pesiksen lähitulevaisuuteen, Kupittaan
Karjujen näkökulmiin. Koko Kupittaan Karjut –idea sai alkunsa juuri edellä
mainitusta lajin vanhakantaisuudesta. Halusta tehdä jotain uutta ja erilaista.
Resurssit olivat lähes olemattomat, mutta ajatus oli selkeä: tuoda Turkulainen
miespesäpalloilu kaikkien saataville. Makkaraa sai toki edelleen myydä ja
printtimediassa mainostaa, mutta rinnalle halusin sosiaalisen median,
internetin, kuvat, videot ja ulkoasun. Onnistuimme herättämään orastavaa
huomiota, ja samalla saimme koottua joukkueen joka oli paitsi täynnä pelillisesti
lahjakkaita yksilöitä, myös pullollaan kiinnostavia persoonia. Loimme
piristysruiskeen ja nostimme kokonaisuuden uudelle tasolle. Turku-Pesiksen
sisällä se tarkoitti sarjapaikastaan kynsin ja hampain taistelleen repalaisen
ryhmän kokoamista yhden logon alle, ja pelillisen tason vakiinnuttamista
suomensarjan ylempään keskikastiin. Siinä onnistuimme ensimmäisellä Kupittaan
Karjut –kaudella täydellisesti, eikä tämän kesän pieni notkahduskaan anna
allekirjoittaneelle aihetta epäillä etteikö tulevaisuudessakin Kupittaalla nähtäisi
laadukasta suomensarjapesäpalloa. Pelilliset perinnöt liittyvät toivottavasti
rohkeaan pelitapaan ja korostettuihin teemoihin, mutta ennen kaikkea toivon
että tulevan kauden Karjut nappaavat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti itseään
torahampaista kiinni ja toteuttavat kokonaisvaltaisesti ja itsevarmasti
valittua linjaa – mikä se sitten ikinä tulevaisuudessa lieneekään. Toivon
seurana Turku-Pesikselle, ja joukkueena Kupittaan Karjuille pelkkää hyvää ja
menestystä tuleville vuosille, eikä sitä tiedä vaikka joskus tulevaisuudessa
näitä haasteita ratkottaisiin vielä yhdessä!
Tällä erää, ainakin toistaiseksi, kiitän kaikkia osallisia
Turun vuosista tasapuolisesti. Nimilistan kirjoittaminen olisi vaarallista,
sillä joku jäisi varmasti mainitsematta. Varmaa on kuitenkin että myös
Turku-Pesiksen kautta tavattujen ihmisten kanssa tullaan tulevaisuudessa
istumaan iltaa muistellen menneitä ja tuskaillen tulevaa. Paidan väri saattaa
muuttua ja verkkarit vaihtua, mutta Kupittaalle palaan varmasti!
”Yes, it was my way”
- Jesse Villa