Pelinjohtajan perintö

Kupittaan Karjut – Pelinjohtajan perintö

 

 

Piipahduksestani Turku-Pesiksen paidassa muodostui kuusi vuotinen Kupittaan tilapäismajoitus, jonka varrella ehti sattua ja tapahtua yhtä jos toista. Ensimmäisen Karjut -kauden menestystarinat saivat rinnalleen tämän kauden mollivoittoisen lopun. Päätös maiseman vaihdosta on ollut tiedossa jo tovin, ja lupasin kirjoittaa loppusanat kunhan saan hetken etäisyyttä lajiin. Nyt, muutama viikko pettymykseen päättyneen runkosarjan jälkeen on siis aika allekirjoittaneen poistua rauhallisesti takavasemman kautta kohti uusia haasteita. Ylianalyyttisyyden välttämiseksi maustoin tekstin sopivalla määrällä asiaan kuuluvaa dramaattisuutta, ja kenen sanat olisivatkaan paremmat tähän tehtävään kuin itsensä Frank Sinatran. Ja loppujen lopuksihan se oli , pettymyksineen ja onnistumisen elämyksineen - my way!

 

 

”And now, the end is near, and so I face the final courtain”

Kesä 2015 alkaa olla lopuillaan ja pesäpallokenttien hektinen elämä rauhoittuu vääjäämättä kohti syksyä. Tässä kohtaa pesäpallovuotta onnistujat ratkovat mitaleiden kohtaloa, juhlivat sarjanousuja ja päättävät kautensa voittoihin hymy huulilla. Kolikon kääntöpuolelta löytyy suurempi joukko pettymysten runtelemia pelimiehiä, viuhkansa hajottaneita pelinjohtajia ja ummehtuneen urheilujuoman katkuun kyllästyneitä huoltajia. Joukkueenjohtajat yrittävät keksiä kirjanpitäjän kanssa pyörää uudestaan ja puoliksi kuiskaten todetaan että tällä tavalla ei voida enää jatkaa. Näiden kahden ääripään väliin mahtuu suurin osa kansallispelimme sankareista. Harrastelijat, juniorit, pesiskoululaiset ja yksilöt jotka vuodesta ja keväästä toiseen kaivavat piikkikenkänsä varaston nurkasta ja laahustavat hymynkare huulilla nauttimaan rakastamastaan lajista. Tähän lajilliseen vuoroveteen tulisi sitten ankkuroida oma veneensä siihen paikkaan johon kokee kuuluvansa. Haluanko harrastaa, kilpailla, kuntoilla vai sosialisoitua? Kenen kanssa ja minkä värisissä verkkareissa, tosissaan vai puolihuumorilla? Helpommin sanottu kuin tehty. Henkilökohtainen ambitioni pesäpalloon on ainakin viime vuodet ollut enemmän tai vähemmän epäselvä. Osittain tästä johtuen olen päässyt, tai ajautunut, lopputulemaan jossa maiseman vaihtaminen ja uudet tuulet ovat ainoa vaihtoehto kipinän ylläpitämiseen.

”To think I did all that; and may I say – not in a shy way”

Oma pesäpallourani sai alkunsa Jokioisten hiekkakentiltä 1990 -luvun alussa. Jokioisilta räpylä kulkeutui lopulta Loimaan, Pöytyän ja Mynämäen kautta Turkuun, jossa tartuin ensimmäistä kertaa viuhkaan kuusi vuotta sitten. Kuuden vuoden aikana pelinjohtokokemusta on karttunut sekä onnistumisten että epäonnistumisten myötä useasta eri joukkueesta ja sarjatasosta. Junioripuolella D- ja C-pojat loivat ehkä sen kaikista kovimman poltteen valmentamiseen ja pelinjohtamiseen. Vuosi naisten suomensarjan viuhkassa oli vähintäänkin opettava sekä lajin että psykologisten oppien kannalta. Kolme viimeistä vuotta taivallettiin Kupittaalla miesten kanssa läpi värikkäiden vaiheiden. Matkan varrelle mahtuu yksittäisiä pelinjohtokokemuksia sekä miesten ykköspesiksestä että naisten superista, joten mahdollisuuksien puutteesta en voi olla pettynyt. Jokaisesta joukkueesta löytyy ominaispiirteensä ja jokainen valmennettava varmasti muokkaa myös valmentajan toimintatapoja. Verrattain nuorena pelinjohtajaksi siirryttyäni olen joutunut kokemaan ehkä hieman erilaisia haasteita kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta lajin parissa toimineet kokeneemmat kollegani. Tähänastista verrattain lyhyttä pelinjohtouraani pohdiskellessa voinen todeta että kaksi viimeistä vuotta ovat muovanneet omaa pesäpalloilullista minäkuvaani itsenäisemmäksi ja määrätietoisemmaksi. Olisi toki ollut puhdasta narsismia olettaakin että reilu parikymmenvuotinen räkänokka olisi aikoinaan ollut maan johtava viuhkavelho, mutta kun edes siitä omasta valmennustyylistä ja suuntaviivoista ei ollut selkeää visiota, olivat ensimmäiset vuodet lähinnä yritys ja erehdys –tyyppistä kompurointia. Siviilissä aikuistuminen toki tasapainottaa jokaista elämän osa-aluetta, mutta tarkentuneet tavoitteet ja ajankäytön priorisoituminen pakottavat aika ajoin pohtimaan uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin.

Pesäpallon parissa koin ensimmäisen lajillisen burn-outin vuosi sitten syksyllä, jolloin takki oli sen verran tyhjä että välivuosi tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Takana oli upea kausi Turku-Pesiksen miesten kanssa, uusi Kupittaan Karjut –brändi ja tavoitteen saavuttaminen pudotuspelipaikan muodossa. Joukkue oli täynnä toinen toistaan värikkäämpiä persoonia ja Turkuun oli saatu istutettua orastavaa voittamisen kulttuuria. Vaikka kausi päättyi pudotuspelitappioon Jokioisten Koetusta vastaan, jäi kaudesta kokonaisuudessaan erinomainen jälkimaku ja usko omaan ammatilliseen kompetenssiin. Ehkä juuri siitä tunteesta kumpuaa tämänkin tekstin ”I did it my way” –ajattelumalli. Olin asettanut itselleni kunnianhimoisen henkilökohtaisen tavoitteen luoda markkinoinnillisesti jotain uutta ja tuoretta kulahtaneen tunkkaiseen ja ajan trendejä myöhässä seuranneeseen pesäpallogenreen. Pelillisesti halusin vain voittaa. Lähes mitättömistä lähtökohdista luotu lopputulos vei toki valtavan määrän energiaa, mutta kirkasti lopullisesti sen kliseisen henkilökohtaisen ”meidän pelin” – my way:n. Jokaisesta pelaajasta sekä taustaryhmän jäsenestä huokui aito usko ja ilo tekemiseen vaikka välillä vaikeudet koettelivatkin ryhmädynamiikkaa. Jopa vastustajat ja alueen muu pesäpalloväki alkoi ottaa Turkulaista pesäpalloa edes puoliksi tosissaan. Maha oli täynnä, olisi ollut ruokalevon aika. Näihin rakennuspalikoihin nähden kesä 2015 oli murheellinen. Jälkikäteen ajateltuna käsikirjoitus olisi ollut jo nähtävissä aikaisemmin. Vaarallinen hyvänolon tunne vallitsi Kupittaan Karjujen torahampaisen logon alla, eikä oikein kukaan muistanut lopulta teroittaa noita hampaita. Otimme asiat kollektiivisesti itsestään selvyytenä ja unohdimme nauttia rakkaasta harrastuksestamme ja keskittyä perusasioihin. Läsnäolomäärät ja etenkin laatu yhdessä tekemisestä haihtui kerta kerralta lähes olemattomiin, ja siitä kantaa lopulta pelinjohtaja yksin vastuun. Ensimmäiseen yhteiseen palaveriin huolella suunnitellusta powerpointista ja läpiviennistä ei enää heinäkuussa ollut jäljellä kuin ontto kehys. Sarjapaikka säilyi ja loput pelit pelattiin enemmän ja vähemmän naureskellen pois. Kuuden vuoden aikana en koe kertaakaan olleeni sanalla sanoen yhtä huono pelinjohtaja kuin kuluneena kesänä. Enkä tarkoita lajillista kompetenssia, vaan sitä välinpitämättömyyttä jonka annoin saada joukkueessa vallan. Haasteet siviilielämässä ja arjen ajankäytössä toki vaikuttivat varmasti, mutta vaatimustaso joukkuetta kohtaan oli silti lähes säälittävällä tasolla. Nyt muutaman viikon mennyttä analysoineena voin kuitenkin katsoa selkä suorassa peiliin ja todeta kuluneen vuoden kierron kasvattaneen minua pelinjohtajana enemmän kuin yhdenkään toisen kauden. En välttämättä tiedä vieläkään kristallinkirkkaasti mitä haluan, mutta tiedän sadan prosentin varmuudella mitä en halua. Näistä kokemuksista, sekä hyvistä että huonoista, vahvistuneena voin itsevarmasti todeta että tulevaisuudessa näissä käsissä viuhkaa heiluttaa erittäin paljon kypsempi ja varmempi pelinjohtaja – tapahtuipa se missä ympäristössä tahansa.

”Regrets, I’ve had a few; but then again, too few to mention”

Pesäpallosta on kehkeytynyt allekirjoittaneelle, kuten varmasti monille muillekin, eräänlainen terapeuttinen tapa toteuttaa itseään. Pikkupoikana lukkarina heitellyt taktiset väärät, ratkaisevaan tilanteeseen lyödyt läpilyönnit, itsensä ylittäminen ja pienissä asioissa onnistuminen sytyttivät kipinän. Valmentajana asetettujen tavoitteiden saavuttaminen, pelinjohtajana yksittäisten tilanteiden ratkaiseminen tai markkinointipuolella yhteistyösopimuksien solmiminen puhaltavat uutta eloa liekkeihin. Kuuluttajana ottelutapahtumissa tunnelman luominen, katsomossa jännittäminen tai junioreiden kouliminen valmiiksi pelaajiksi lisäävät vain pökköä pesään. Tämä kaikki on kuitenkin vain seinät ja katto terapeutin huoneessa, ja sisustuksen määrittävät yksittäiset henkilöt ja persoonat. Tällaiselle yltiösosiaaliselle seuraeläimelle sosiaaliset kontaktit ovat kaikki kaikessa, ja vaikka siviilielämässä kohtaan viikoittain lukuisia uusia ihmiskontakteja, uskallan väittää että juuri pesäpallon kautta olen saanut elämääni eniten uusia tuttavuuksia, kavereita, ystäviä ja vihamiehiä. Olen istunut lukuisten pesäpallokentillä tapaamieni ihmisten kanssa iltaa ilman pesäpalloa, viettänyt polttareita, syntymäpäiviä, tanssinut häitä ja kunnioittanut edesmenneitä ystäviä surunauha käsivarressa. Näitä kokemuksia peilatessa pelilliset pettymykset tuntuvat hyvin mitättömiltä ja toissijaisilta. Tai kuten Sinatran sanoin väliotsikkokin sen kertoo: muutamia pettymyksiä, mutta toisaalta liian harvoja niitä mainitakseni.

Olen harrastanut enemmän tai vähemmän tosissani lukuisia joukkueurheilumuotoja, mutta pesäpallo on roolituksensa ja monipuolisuutensa ansiosta vahvimmin personoitu yksilöurheiluksi joukkueen sisällä. Jokaisella pelinjohtajasta kärkietenijään, ja jokeritykistä ulkopelispesialistiin on omat kärjistetyt vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä ominaisuus ylläpitää henkilökohtaista kipinääni lajiin edelleen, ja henkiselle puolella kasvaminen varmasti lujittaa suhdetta lajiin, joskin muokkaa näkökulmia entisestään. Turun vuosista päällimmäiseksi mieleen jäävät ihmiset, ei niinkään laji. Turku on monelle pesäpalloihmiselle musta aukko, eikä Kupittaan kotipesän toiminnasta osata oikein kertoa muualla maassa juuri mitään. Edes kaikki kaupungissa eivät tiedä että Kupittaalla pelataan pesäpalloa, joten tukevamman jalansijan saaminen saati säilyttäminen vaativat vuosien pitkäjänteistä, kärsivällistä ja määrätietoista työtä. Osaajia kyllä kaupungissa riittää, kunhan oikeat miehet ja naiset saadaan oikeisiin rooleihin. Pesäpallo on edelleen verrattain edullinen harrastusmuoto lapselle, mutta kilpaurheilupuolella kilpailu lajien välillä etenkin Turussa on kovaa. Pesäpallo on Turussa vielä lajikategoriassa ”ynnä muut”, eikä se sieltä jääkiekon ja jalkapallon hallitsemassa kaupungissa ole nousemassa itsestään varteenotettavammaksi lajiksi. Siksi on keksittävä jotain muuta, jotain erityistä ja ainutlaatuista, mikä tekee pesäpallosta houkuttelevamman vaihtoehdon. Mitä se sitten on, se jää tulevien Turku-Pesisläisten ratkaistavaksi.

”I planned each charted course; Each careful step along the byway”

Turussa, kuten koko Varsinais-Suomen alueella on ollut havaittavissa pientä orastavaa muutosta ajattelutavassa. Pesäpallo on ottanut urheilumuotona valtavia harppauksia lähivuosina, ja peli itsessään on kehittynyt huimasti. Sen vanavedessä oheistuotteet kuten ottelutapahtuma tai markkinointi ovat jääneet laahaamaan jonnekin 90 –luvun vyölaukkujen ja villepeltos –hoilotuksen välimaastoon. Makkara myy toki aina ja aamun lehdestä saattaa ottelumainoksen löytää mikäli paikallinen rakennusfirma on poikansa harrastusta muutamalla markalla tukenut. Samaan aikaan 90% ihmisistä sormeilee älypuhelimiaan, latailevat sovelluksia ja klikkailevat tiivistempoisia youtube -videoita kymmenen videon tuntitahtiin. Tässä kohtaa pesäpallo putosi hetkeksi polvilleen. Vasta aivan lähivuosina rakkaassa kansallispelissämme on uskallettu tehdä rohkeita tekoja myös pelikentän ulkopuolella. Sosiaalinen media on ottanut niskalenkin jo lähes jokaisella elämänalueella, myös urheilussa. Tai kuten eräs NHL –toimittaja asian ilmaisi: ”nykyään maalia ei ole tehty ennen kuin se on sosiaalisessa mediassa.”. Pesäpallo-otteluissa käyvät toki ne samat kylänmiehet ja sukulaiset jotka ovat katsomossa istuneet jo mustavalkotelevision aikaan, mutta mikäli haluamme lajin pariin uuden some-sukupolven, on meidän kyettävä tarjoamaan muutakin kuin sinappia makkaran kanssa.

Tässä kohtaa palaan tämän tekstin otsikkoon, pelinjohtajan perintöön. Keskityn lopuksi Turku-Pesiksen lähitulevaisuuteen, Kupittaan Karjujen näkökulmiin. Koko Kupittaan Karjut –idea sai alkunsa juuri edellä mainitusta lajin vanhakantaisuudesta. Halusta tehdä jotain uutta ja erilaista. Resurssit olivat lähes olemattomat, mutta ajatus oli selkeä: tuoda Turkulainen miespesäpalloilu kaikkien saataville. Makkaraa sai toki edelleen myydä ja printtimediassa mainostaa, mutta rinnalle halusin sosiaalisen median, internetin, kuvat, videot ja ulkoasun. Onnistuimme herättämään orastavaa huomiota, ja samalla saimme koottua joukkueen joka oli paitsi täynnä pelillisesti lahjakkaita yksilöitä, myös pullollaan kiinnostavia persoonia. Loimme piristysruiskeen ja nostimme kokonaisuuden uudelle tasolle. Turku-Pesiksen sisällä se tarkoitti sarjapaikastaan kynsin ja hampain taistelleen repalaisen ryhmän kokoamista yhden logon alle, ja pelillisen tason vakiinnuttamista suomensarjan ylempään keskikastiin. Siinä onnistuimme ensimmäisellä Kupittaan Karjut –kaudella täydellisesti, eikä tämän kesän pieni notkahduskaan anna allekirjoittaneelle aihetta epäillä etteikö tulevaisuudessakin Kupittaalla nähtäisi laadukasta suomensarjapesäpalloa. Pelilliset perinnöt liittyvät toivottavasti rohkeaan pelitapaan ja korostettuihin teemoihin, mutta ennen kaikkea toivon että tulevan kauden Karjut nappaavat rohkeasti ja ennakkoluulottomasti itseään torahampaista kiinni ja toteuttavat kokonaisvaltaisesti ja itsevarmasti valittua linjaa – mikä se sitten ikinä tulevaisuudessa lieneekään. Toivon seurana Turku-Pesikselle, ja joukkueena Kupittaan Karjuille pelkkää hyvää ja menestystä tuleville vuosille, eikä sitä tiedä vaikka joskus tulevaisuudessa näitä haasteita ratkottaisiin vielä yhdessä!

Tällä erää, ainakin toistaiseksi, kiitän kaikkia osallisia Turun vuosista tasapuolisesti. Nimilistan kirjoittaminen olisi vaarallista, sillä joku jäisi varmasti mainitsematta. Varmaa on kuitenkin että myös Turku-Pesiksen kautta tavattujen ihmisten kanssa tullaan tulevaisuudessa istumaan iltaa muistellen menneitä ja tuskaillen tulevaa. Paidan väri saattaa muuttua ja verkkarit vaihtua, mutta Kupittaalle palaan varmasti!

”Yes, it was my way”

- Jesse Villa